Energiamurroksissa on paljon liikkuvia osia

Usein tuntematta historiaa on hankala arvioida tulevaa. Aki Suokko on kirjoittanut todella kiinnostavan tekstin energiamurrosten hitausmomentista historiassa ja tulevaisuudessa. Pohdin samaa nopeiden murrosten problematiikkaa aiemmassa tekstissäni hieman eri kantilta.

Pitkästä tekstistä huolimatta Suokon tekstissä jää käsittelemättä energiapolitiikka. Jos ei käsittele politiikkaa niin ei nähdäkseni pysty selittämään:
  • Miksi kaikkia jokia/koskia ei valjastettu puhtaan vesisähkön tuottamista varten?
    • "Luontoarvot"
  • Miksi Suomessa maakaasua ei käytetä enempää kuin nyt käytetään?
    • "Turvallisuuspolitiikka"
  • Miksi Liettua rakensi taloudellisesti ja teknisesti järjettömän nesteytetyn maakaasun kelluvan terminaalin?
    • "Turvallisuuspolitiikka ja poliittinen itsenäisyys"
  • Miksi fissiotekniikkaa eli ydinvoimaa ei kehitetty ja otettu vielä laajamittaisemmin käyttöön?
    • "Länsimainen poliittinen lukko"
  • Miksi Saksa ei korvaa kaikkea sähköä tuulivoimalla + aurinkosähköllä
    • "Talouspolitiikan nollasummapeli"

Luontoarvot
Luontoarvot hahmottuvat sitä mukaa kun tekniikan käyttöönotto etenee. Vesivoiman saralla kansalaisten liikehdinnältä kesti pari vuosikymmentä luoda reunaehdot miten vesivoima ja luontoarvot saadaan sovitettua yhteen. Esimerkiksi tuulivoimassa vastaava liikehdintä on tällä hetkellä käynnissä ja pelisääntöjä haetaan. Harva hahmottaa kuinka laajoja alueita energiatuotanto vaatisi käyttöön ja mikä kompromissi täytyisi tehdä.

Turvallisuuspolitiikka ja poliittinen itsenäisyys
Turvallisuuspolitiikassa Suomessa on luotu monimuotoinen tapa tuottaa energiaa varsin hajautetusti noin 400 voimalaitoksen voimin käyttäen lähes kaikkia mahdollisia tuotantomuotoja (Hajautettu energiatuotanto). Jos maa on aivan riippuvainen yhdestä tuontienergian muodosta kuten Liettua kaasusta, he ovat valmiita maksamaan suuriakin summia saadakseen poliittisen itsenäisyyden. LNG-terminaalin avulla Venäjä ei voi enää sammuttaa valoja Liettuasta.

Talouspolitiikan nollasummapeli
Yksittäisten valtioiden talouspolitiikka on eräänlainen nollasummapeli etenkin markkina-alueiden kuten EU:n sisällä. Jos yksi maa saa kilpailuetua muihin nähden, se on jossain määrin muilta pois. Tällaisessa tilanteessa halvalla vähäpäästöistä ydinsähköä tuottava Ranska luo naapurimaa Saksalle talouspoliittisia reunaehtoja: Saksa ei voi nostaa sähkön hintaa määrättömästi tai taloudellinen lisäarvontuotanto siirtyy rajan yli Ranskaan.

Teknisesti Saksan visio on mahdollinen mutta esimerkiksi energian varastointiin liittyen täytyy merkittävästi tinkiä energiatehokkuudesta. Tämä tekee käytännössä visiosta toteutuskelvottoman, koska talouspuoli ei toimi.

Länsimainen poliittinen päätöksenteko
Eräänlainen länsimainen poliittinen lukko on ydinvoimatekniikkaan liittyvä erityishaaste. Länsimaisessa demokratiassa yksittäinen yhden asian poliittinen liike saattaa saada riittävän massan päästäkseen läpi vaaleissa ja mukaan poliittisiin päätöksiin. Mikäli liikkeen tavoite on vaikkapa kieltää yksittäinen asia, niin muut puolueet voivat antaa sen tapahtua ja saada kompromissina tukea muihin asioihin. Tällöin poliittisesta järjestelmästä johtuen yksi monella tavalla hyvä vaihtoehto otetaan pois pöydältä. Esimerkiksi Kiinassa on erilainen poliittinen järjestelmä ja siellä rakennetaan kaikkia vähäpäästöisiä sähköntuotantomuotoja (Kiinan energiakehitys 2015).

Länsimaisia esimerkkejä poliittisesta lukosta on Saksa ja Ruotsi. Saksassa päästöt kasvoivat 2015 jättimäisistä tukijärjestelmistä huolimatta. Ruotsissa puolestaan lähes hiilidioksidivapaa sähköntuotanto on ajautumassa kriisiin, koska yksinkertaistettuna yhden puolueen idea perustamisesta lähtien on ollut halu sulkea ydinreaktorit. Ydinvoimalla tuotettua sähköä rankaistaan lisäverolla samaan aikaan kun tuulivoimaa tuetaan kaksinkertaisella summalla jokaista energiayksikköä kohden. Uskottavaa vaihtoehtoa Ruotsilla ei ole vieläkään, vaikka päätös ydinvoimasta luopumisesta tehtiin jo 1980-luvun alussa.

Muuta luettavaa
Myös Aki Suokon ja Jani-Petri Martikaisen edellinen teksti on oivallinen energiavarastointiin liittyen ("Palautekytkentöjä: Sähkön varastoinnista täysin uusiutuviin perustuvassa energiajärjestelmässä") - viittasin siihen myös osana energiapoliittista argumentaatiota penkonutta kalvosarjaani (Energiapoliittinen huuhaa). Oma lopputulokseni on muissa teksteissäni ollut sama mutta Aki ja Jani-Petteri ovat perustelleet asian perusteellisemmin.

Kommentit

  1. Varsin kiinnostavaa analyysiä, ja ihan hyvin pohdittu sitä, miksi on ihan todella vaikea tehdä jotain sataprosenttisesti tai edes ns. loppuun asti.

    Pientä korjausta kuitenkin toivoisin. Se LNG-terminaali tehtiin Liettuaan, ei Latviaan.

    Eikä se ollut taloudellisesti järjetön, paitsi jos katsantokanta on aivan liian kapea. Gazprom joutui jo alentamaan kaasun myyntihintojaan, ja liettualaiset yhtiöt ovat silti tehneet omien kommenttiensa mukaan hyviä LNG-diilejä mm. Statoilin kanssa. Kun kaikki edut lasketaan, terminaali kannattanee ajan myötä, vaikka on tietysti totta, että jokaiselle yksittäiselle yritykselle se olisi ollut kannattamaton.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Riku kommentista, korjasin Latvian Liettuaksi. Koitan tiivistää ja usein kärjistää kipukohtiin ja toivonkin että kärjistyksiä koitetaan haastaa.

    Liettuan suuresta terminaalista voisi puhua pitkään. Kuitenkin suhteessa kaasumarkkinan vs terminaalin koot lienee selvää, että yhtälössä painoivat muutkin kuin teknis-taloudelliset perusteet. Venäjän perimän ylisuuren hinnan lasken tosin osin samaan koriin poliittisen autonomian ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Venäjä myy kaasua vahvasti öljyn hintaan viiveellä sidottuna. Kryotekninen ketju on niin kallis, että halvalla öljyn hinnalla sille ei ole business-casea.

    Kiinnostava aihepiiri moniulotteisuutensa vuoksi ja tässä oppii koko ajan lisää.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti