Asia saattaa olla politiikkaa tunteville itsestäänselvyys, mutta olen pohdiskellut miksi monet ihmiset ovat turhautuneet vuorovaikutukseen poliittisen päätöksenteon kanssa. Päätöksentekoa leimaa vaihtoehdottomuus ja ota tai jätä asetelma. Aitoon keskusteluun argumenteista ei tunnu olevan kiinnostusta.
Ongelman syy on ilmeisesti tapa jolla poliittiset kompromissit tehdään. Vaaleilla valitut päättäjät neuvottelevat minkälainen paketti on kokonaisuutena hyväksyttävä kaikkien puolueiden kesken. Vasta kun hyväksyttävä kokonaisuus on saatu aikaan, suoritetaan vuorovaikutus kansalaisten kanssa.
Esimerkkinä Helsingin yleiskaavaan liittyen Vasemmistoliitto ei tue keskuspuiston rakentamista (HS). Tämä on mille tahansa kompromissia vaativalle päätökselle ongelma politiikan puolella: paketista ei voida avata yhtä kohtaa, vaan koko paketti pitäisi neuvotella uusiksi ilman vasemmistoliittoa. Miksi? Koska muuten pitäviä kompromissejä ei saataisi aikaan, vaan puolueet siirtyisivät heti iltalypsämään kokonaisuudesta itselleen edullisempaa. Neuvottelu ei siis pysähtyisi vaan maali liikkuisi.
Kansalaisten kannalta edustuksellinen demokratia on vuorovaikutustaidoiltaan edustuksellinen kuurokratia. Kun kompromissi on saatu kudottua kasaan, puolueita ei varsinaisesti kiinnosta mielipiteet. Paketista halutaan pitää kiinni. Samalla on myös edullista, ettei pöydällä ole useita toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Päätöksen kannalta yksi ota tai jätä paketti on parempi.
Paketin saa rikki sillä, että sen takaa lipeää yksikin puolue, joka on saanut mukaan omia tavoitteitaan. Paketin takaa ei siis tarvitse varsinaisesti saada kammettua demokraattisesti laskettuna yli puolta edustajista. Riittää, että paketti avataan ja siitä poistetaan jotain. Alkaa vyöry jossa paketista poistetaan muitakin paloja ja kaikkien puolueiden täytyy arvioida kokonaisuus uudelleen. Käytännössä päätös lykkääntyy.
Kansalaisen kannalta tuntuu järjettömältä, ettei heikosti perusteltua päätöstä voisi mistään kohtaa korjata. Toisaalta ei ole helppo esittää parempaa tapaa tehdä päätöksiä.
Ongelman syy on ilmeisesti tapa jolla poliittiset kompromissit tehdään. Vaaleilla valitut päättäjät neuvottelevat minkälainen paketti on kokonaisuutena hyväksyttävä kaikkien puolueiden kesken. Vasta kun hyväksyttävä kokonaisuus on saatu aikaan, suoritetaan vuorovaikutus kansalaisten kanssa.
Esimerkkinä Helsingin yleiskaavaan liittyen Vasemmistoliitto ei tue keskuspuiston rakentamista (HS). Tämä on mille tahansa kompromissia vaativalle päätökselle ongelma politiikan puolella: paketista ei voida avata yhtä kohtaa, vaan koko paketti pitäisi neuvotella uusiksi ilman vasemmistoliittoa. Miksi? Koska muuten pitäviä kompromissejä ei saataisi aikaan, vaan puolueet siirtyisivät heti iltalypsämään kokonaisuudesta itselleen edullisempaa. Neuvottelu ei siis pysähtyisi vaan maali liikkuisi.
Kansalaisten kannalta edustuksellinen demokratia on vuorovaikutustaidoiltaan edustuksellinen kuurokratia. Kun kompromissi on saatu kudottua kasaan, puolueita ei varsinaisesti kiinnosta mielipiteet. Paketista halutaan pitää kiinni. Samalla on myös edullista, ettei pöydällä ole useita toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja. Päätöksen kannalta yksi ota tai jätä paketti on parempi.
Paketin saa rikki sillä, että sen takaa lipeää yksikin puolue, joka on saanut mukaan omia tavoitteitaan. Paketin takaa ei siis tarvitse varsinaisesti saada kammettua demokraattisesti laskettuna yli puolta edustajista. Riittää, että paketti avataan ja siitä poistetaan jotain. Alkaa vyöry jossa paketista poistetaan muitakin paloja ja kaikkien puolueiden täytyy arvioida kokonaisuus uudelleen. Käytännössä päätös lykkääntyy.
Kansalaisen kannalta tuntuu järjettömältä, ettei heikosti perusteltua päätöstä voisi mistään kohtaa korjata. Toisaalta ei ole helppo esittää parempaa tapaa tehdä päätöksiä.
Kommentit
Lähetä kommentti