Energiapolitiikan ankkurit, ajopuut ja hinaajat

Ensinnäkin kiitos Reetta Mikkolalle kutsusta Energiamessujen yhteydessä järjestettävään tapahtumaan keskustelemaan. Pahoittelut etten muiden menojen vuoksi päässyt paikalle.

Lupasin kirjoittaa muutaman ajatuksen tekstin muotoon kun kuulin, että paikalle on tulossa arvostamiani ajattelijoita kuten Riku Merikoski, Jukka Leskelä ja Lauri Muranen. En tunne läheskään kaikkia energia-alan vaikuttajia, mutta lisään joukkoon arvostamani Sanna Syrin ja bloggareista Kaj Luukon ja Janne Korhosen.

Teemana keskustelussa on energiajärjestelmän tulevaisuus vuosikymmenien päähän. Jätän tarkemmat toimenpide-ehdotukset muille, mutta liikenteen päästöille meidän tulisi tehdä jotain. Ei pelkästään henkilöautojen päästöille, vaan myös raskaan liikenteen ja bussien. Pelkästään  PK-seudulla pörrää 1500 bussia. Raideinvestoinnit voivat olla osa kokonaisuutta, mutta hankkeiden hitaus ja korkea hinta rajaavat niiden roolia. Kysymys ei ole vain polttoaineesta ja tekniikasta, vain joka viidennellä paikalla autoissa ja julkisessa liikenteessä istuu matkustaja.

Ajattelin kuitekin kirjoittaa varsinaisen ajatukseni rakentavan keskustelun parantamisen puolesta.

Olen viimeisen parin vuoden aikana oppinut yhteiskunnallisesta keskustelusta paljon ja mietin miten pukea sitä sanoiksi.

Vertaan keskustelua joukoksi merellä keinuvia laivoja joita on kolmenlaisia: 1) tiukemmin paikalleen ankkuroituneita 2) ilman ankkuria ja potkuria ajelehtivia sekä 3) muita kiskovia hinaajia.

Ankkuroitunut laiva nojaa mielipiteissään omaan ajatteluun ja on juurtunut paikalleen. Hän ei vääristele perusasioita vaikkapa työpaikan, projektin tai taloudellisten etujen vuoksi.

Ajelehtiva ajopuu kelluu irrallaan. Mielipiteisiin voi vaikuttaa koska tietopohja on ohuempi ja kiinnostus vähäisempi. Ylivoimaisesti määrällisesti suurin osa keskustelijoita on ajopuita.

Hinaaja on lobbari johonkin suuntaan mutta Suomessa lobbarijärjestöjä kutsutaan yhdistyksiksi. Mikäli kyseessä on kaupallisen ryhmittymän kuten yhden energiasektorin yhdistys, on tavoite saada sektorille mahdollisimman hyvät edut hinaamalla yleinen mielipide eli suuri joukko ajopuita edulliseen paikkaan. Hinaajalle ilmestyy lopulta vastakkaiseen suuntaan hinaavia.

Yhteiskunnallisen keskustelun kentällä käydään painia siitä missä keskipisteen eli kohtuullisen tasapainon tulisi olla. Ystäväni valisti minua, että teoriana asian kuvaa herra Owertonin ikkunaksi kutsuttu periaate sallittujen mielipiteiden kirjosta. Tuo ikkuna ja keskipiste elävät ajassa kaiken yhteiskunnallisen keskustelun alueella, myös energiapolitiikan.

Pidän Sannaa ja Rikua ankkuroituneina henkilöinä joiden näkökulma ei muutu projektin tai ympäristön mukaan paljoakaan. Myös Jukan ja Laurin näkökulmista on jäänyt vaikutelma, että suunta ei poukkoile vaan näkökulma säilyy. Kaikkiin mielipiteisiin voi kokolailla luottaa.

Sen sijaan yksittäisen etujärjestön lobbarin kanssa on hankala löytää yhteistä maaperää. Lobbarin neuvottelutaktiikka on kelata löysä pois ja saada näennäinen keskipiste mahdollisimman lähelle omaa päämäärää.

Miksi höpisen tällaista? Tuskin saisin sanaharkkaa Rikun, Jukan, Sannan tai Laurin kanssa, vaikka joistain teksteistäni voi saada toisen kuvan. Kysymys on siitä, että jos haluaa ohjata yhteiskunnallista keskustelua nopeasti, ei täysin puhdas ankkuroituminen riitä.

Kun keskustelu avautuu ja oikea keskipiste on omasta mielestä lähempänä keskustaa, voi seilata sille paikalle ja laskea ankkurin. Ei ole enää tarvetta suhteuttaa omia tekstejä äärilaidoissa liikkuviin hinaajiin.


Kommentit