Alexis Madrigalin kirja Powering the Dream - The History and Promise of Green Technology kertoo energiajärjestelmän kehityksen
historiaa Yhdysvalloissa 1800-luvun alkupuolelta 2010-luvulle saakka (2011). Madrigal on tullut tutuksi kolumnien ja blogien kirjoittajana
Atlantic ja Wired -julkaisuissa (Alexis Madrigal).
Kirja alkaa sijoittaja John Doerrin tunteisiin vetoavalla TED-puheella vuodelta 2007 liittyen ilmaston lämpenemiseen ja energiakulutukseen (John Doerr 2007). Hieman aikaisemmin Al Goren dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus oli lisännyt ilmaston lämpenemistä käsittelevään keskusteluun kierroksia (Wikipedia). Melko nopeasti tuon jälkeen monessa maassa luotiin tukijärjestelmiä aurinkosähkön ja tuulivoiman käyttöönotolle.
Minkälaisiin kysymyksiin Madrigalin kirja vastaa?
Kirjan mukaan maailmassa oli 1800-luvulla lukumääränä enemmän tuulivoimaloita kuin nyt ja 1900-luvun alussa aaltovoimasta rakennettiin prototyyppejä Kaliformiassa. Auringolla toimivat vedenlämmittimet ja aurinkoenergialla lämpiävät talot olivat 1900-luvun alkupuolella suunnittelussa mukana. Leväpohjaisia biopolttoaineita tutkittiin laajasti 1980-luvulla mittavissa tutkimushankkeissa tavoitteena valjastaa autiomaa polttoainetuotantoon. New Yorkissa toimi sähköakuilla toimivia takseja jo 1800-luvun puolella. Mutta miksi uusiutuvan energian kehitys sitten ei tapahtunut jo aiemmin?
Madrigalin kirjassa johtoajatuksena on aikamatkustella historiassa ja pohtia kulloistakin kilpailutilannetta teknologioiden ja muiden trendien välillä. Miksi aurinkoenergialla lämpiävä talo ei yleistynyt 1950-luvun Yhdysvalloissa, miksi polttomoottori vei voiton sähköautoista 1900-luvun alussa, mitä tapahtui aaltovoimalle samoihin aikoihin, miksi biopolttoaineiden tutkimus tyssäsi 1980-luvulla? Monessa kohtaa kirjassa on hyviä poikkitietellisiä haivaintoja kuten miten polkupyörän yleistyminen vaikutti individualismin kehittymiseen ja sitä kautta loi pohjaa yksityisautojen esiinmarssille.
Aurinkoenergian osalta kirja käsittelee tarkasti esimerkiksi Ivanpahin rakentaneen voimalayhtiön historian 1980-luvun voimaloista 1990-luvun konkurssiin ja uuteen nousuun 2000-luvulla. Kirja on julkaistu ennen Ivanpahin käyttöönottoa ja siinä on kiinnostavaa keskustelua voimalaitoksen vaikutuksista aavikoilla asuvien uhanalaisten kilpikonnien elämään. Kirjoitin aiemmin Ivanpahin aurinkovoimalasta (Maailman suurin suurennuslasi).
Ympäristöön liittyvistä ajattelijoista Madrigal käsittelee laajaa joukkoa vaihtelevalla syvyydellä Etzlerin kaltaisista teknologiavisionääreistä Thoreaun vesivoimaa sivuavien kanoottiretkien kautta Ehrlichin ja Carsonin ympäristöpessimismiin. Kirja ei kuitenkaan sorru Malthusin tapaiseen katastrofiennustamiseen vaan käsittelee aiheita ilman oikeassa olemisen tarvetta. Myös yksittäisten teknologioiden eri vaiheiden kehittäjien elämää tarkastellaan varsin paljon.
Kirja on kokoelma havaintoja ajanhetkissä ja johtolankoja. Yhtenä esimerkkinä kirjassa yhdysvaltalainen ympäristöliikkeitä tutkinut professori Adam Rome sanoo: "Even though we use the phrase 'the environmental movement', it's bullshit. It's simply not an accurate depiction of the incredible variety of people who wanted to reconfigure our relationship with the nonhuman world." Adam Romen huomio lienee oikea: myöskään suomeksi sana ympäristö ei kuvaa sitä aatevirtojen monimuotoisuutta, joka otti muodon 1970-1980-luvuilla ympäristöliikkeinä. Aatteellista sekamelskaa kuvaa myös Pentti Linkola Suomen ympäristöliikkeen muodostumista käsittelevissä kirjoituksissaan (Pentti Linkola - Johdatus 1990-luvun ajatteluun).
Madrigalin kirja kritisoi Yhdysvaltojen energiapolitiikkaa tempoilusta: pitkäjänteisiä hankkeita ei saada valmiiksi, koska poliittisen päätöksenteon aikajänne on lyhyt, ja vaihtuvat vallankäyttäjät aiheuttavat esimerkiksi pitkiä katkoksia rahoitukseen.
Suosittelen lukemaan kirjan mikäli energiateknologian historia kiinnostaa. Kuvaisin tyyliä aikamatkusteluksi viimeisen parinsadan vuoden ajalla ihmisten mieliin ja teknologioiden kilpailutilanteisiin. Yksittäisissä kuvauksissa on syvyyttä ja intensiteettiä. Ajassa hyppelehtivä henkilökeskeinen kulma jättää teknologian kehityksen historian ehkä lukijan kerättäväksi tilkkutäkiksi.
Jäin pohtimaan esimerkiksi tuulivoiman historian osalta miksi 1980-luvun NASA-vetoiset hankkeet puuttuvat kirjasta kokonaan, vaikka aikanaan toimineen Solar Research Instituten (SERI) toiminnasta muuten kirjoitettiin vuolaasti henkilövalintojen yksityiskohtia myöten.
Kirja alkaa sijoittaja John Doerrin tunteisiin vetoavalla TED-puheella vuodelta 2007 liittyen ilmaston lämpenemiseen ja energiakulutukseen (John Doerr 2007). Hieman aikaisemmin Al Goren dokumenttielokuva Epämiellyttävä totuus oli lisännyt ilmaston lämpenemistä käsittelevään keskusteluun kierroksia (Wikipedia). Melko nopeasti tuon jälkeen monessa maassa luotiin tukijärjestelmiä aurinkosähkön ja tuulivoiman käyttöönotolle.
Minkälaisiin kysymyksiin Madrigalin kirja vastaa?
Kirjan mukaan maailmassa oli 1800-luvulla lukumääränä enemmän tuulivoimaloita kuin nyt ja 1900-luvun alussa aaltovoimasta rakennettiin prototyyppejä Kaliformiassa. Auringolla toimivat vedenlämmittimet ja aurinkoenergialla lämpiävät talot olivat 1900-luvun alkupuolella suunnittelussa mukana. Leväpohjaisia biopolttoaineita tutkittiin laajasti 1980-luvulla mittavissa tutkimushankkeissa tavoitteena valjastaa autiomaa polttoainetuotantoon. New Yorkissa toimi sähköakuilla toimivia takseja jo 1800-luvun puolella. Mutta miksi uusiutuvan energian kehitys sitten ei tapahtunut jo aiemmin?
Madrigalin kirjassa johtoajatuksena on aikamatkustella historiassa ja pohtia kulloistakin kilpailutilannetta teknologioiden ja muiden trendien välillä. Miksi aurinkoenergialla lämpiävä talo ei yleistynyt 1950-luvun Yhdysvalloissa, miksi polttomoottori vei voiton sähköautoista 1900-luvun alussa, mitä tapahtui aaltovoimalle samoihin aikoihin, miksi biopolttoaineiden tutkimus tyssäsi 1980-luvulla? Monessa kohtaa kirjassa on hyviä poikkitietellisiä haivaintoja kuten miten polkupyörän yleistyminen vaikutti individualismin kehittymiseen ja sitä kautta loi pohjaa yksityisautojen esiinmarssille.
Aurinkoenergian osalta kirja käsittelee tarkasti esimerkiksi Ivanpahin rakentaneen voimalayhtiön historian 1980-luvun voimaloista 1990-luvun konkurssiin ja uuteen nousuun 2000-luvulla. Kirja on julkaistu ennen Ivanpahin käyttöönottoa ja siinä on kiinnostavaa keskustelua voimalaitoksen vaikutuksista aavikoilla asuvien uhanalaisten kilpikonnien elämään. Kirjoitin aiemmin Ivanpahin aurinkovoimalasta (Maailman suurin suurennuslasi).
Ympäristöön liittyvistä ajattelijoista Madrigal käsittelee laajaa joukkoa vaihtelevalla syvyydellä Etzlerin kaltaisista teknologiavisionääreistä Thoreaun vesivoimaa sivuavien kanoottiretkien kautta Ehrlichin ja Carsonin ympäristöpessimismiin. Kirja ei kuitenkaan sorru Malthusin tapaiseen katastrofiennustamiseen vaan käsittelee aiheita ilman oikeassa olemisen tarvetta. Myös yksittäisten teknologioiden eri vaiheiden kehittäjien elämää tarkastellaan varsin paljon.
Kirja on kokoelma havaintoja ajanhetkissä ja johtolankoja. Yhtenä esimerkkinä kirjassa yhdysvaltalainen ympäristöliikkeitä tutkinut professori Adam Rome sanoo: "Even though we use the phrase 'the environmental movement', it's bullshit. It's simply not an accurate depiction of the incredible variety of people who wanted to reconfigure our relationship with the nonhuman world." Adam Romen huomio lienee oikea: myöskään suomeksi sana ympäristö ei kuvaa sitä aatevirtojen monimuotoisuutta, joka otti muodon 1970-1980-luvuilla ympäristöliikkeinä. Aatteellista sekamelskaa kuvaa myös Pentti Linkola Suomen ympäristöliikkeen muodostumista käsittelevissä kirjoituksissaan (Pentti Linkola - Johdatus 1990-luvun ajatteluun).
Madrigalin kirja kritisoi Yhdysvaltojen energiapolitiikkaa tempoilusta: pitkäjänteisiä hankkeita ei saada valmiiksi, koska poliittisen päätöksenteon aikajänne on lyhyt, ja vaihtuvat vallankäyttäjät aiheuttavat esimerkiksi pitkiä katkoksia rahoitukseen.
Suosittelen lukemaan kirjan mikäli energiateknologian historia kiinnostaa. Kuvaisin tyyliä aikamatkusteluksi viimeisen parinsadan vuoden ajalla ihmisten mieliin ja teknologioiden kilpailutilanteisiin. Yksittäisissä kuvauksissa on syvyyttä ja intensiteettiä. Ajassa hyppelehtivä henkilökeskeinen kulma jättää teknologian kehityksen historian ehkä lukijan kerättäväksi tilkkutäkiksi.
Jäin pohtimaan esimerkiksi tuulivoiman historian osalta miksi 1980-luvun NASA-vetoiset hankkeet puuttuvat kirjasta kokonaan, vaikka aikanaan toimineen Solar Research Instituten (SERI) toiminnasta muuten kirjoitettiin vuolaasti henkilövalintojen yksityiskohtia myöten.
Kommentit
Lähetä kommentti