Ruohonjuurista elämänpuuksi - Heima-Tirkkonen, Kallio-Tamminen, Selin

Olen lueskellut nykyisen ympäristöliikkeen historiaan liittyviä kirjoja ja käteeni sattui mainio teos  nimeltä Ruohonjuurista elämäänpuuksi - suomalainen vaihtoehtoliikehdintä (1996).


  • "Yhteiskunnallinen liikkeeni oli [vegaani] ravinto, uusi rakkaussuhteeni, sen kautta näkyi maailman meno."
Kullakin on kimmokkeensa lähteä mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja näitä autenttisia kertomuksia tämä kirja huokuu.

Yhdellä kimmoke on kasvissyönti, toisella eläinsuojelu, kolmannella talonvaltauksiksi kanavoituva nuorten asuntopula, neljännellä huoli ikimetsistä, viidennellä ydinvoiman vastustamiseksi kanavoituva teollis- militaristinen länsimaalainen elämäntapa, kuudennella yksityisautojen vastustamiseksi kanavoituva pakokaasuihin ja epäviihtyisään kaupunkiin kyllästyminen, seitsemännellä vaihtoehtoisen vaihdannaisuuteen perustuvan talousjärjestelmän jano, kahdeksannella naisten oikeudet, yhdeksännellä vammaisten oikeudet, kymmenennellä ajattelun ja dogmien vapautuminen underground kulttuurin kautta, yhdennellätoista ydinsodan pelko ja sotien vastustaminen rauhanliikkeissä, kahdennellatoista aseista kieltäytyminen, kolmannellatoista kehitysmaiden auttaminen, ja niin edelleen.

Osa kertomuksista on kirjoitettu vuosikymmen tapahtumien jälkeen ja osa uuden järjestön alkuvaiheen huumassa ja kiihkossa. Mukana on myös tutkijoiden kuvaamia yleisiä aatevirtauksia.

Samalla piirtyy kuva tarinaa ja paikkaa etsivistä nuorista. Suurin osa kansalaisaktivisteja vaikuttavat olevan aktiivisimmillaan alle 30-vuotiaina. Vaihtoehtoliikkeet kapinoivat olemassaolevia rakenteita vastaan ja koittavat kääntää vallitsevia arvoja päälaelleen. Mikään ei ole niin pyhää, etteikö siitä voisi tehdä pilkkaa. Tekstien taustalla pyörivät moraaliin liittyvät kysymykset. Puhutaan paljon hyvistä voimista, eettisesti oikeasta toiminnasta, pahan keskittymistä, jne. Vaihtoehtoliikkeet ammensivat ajatteluaan myös avoimesti itämaisista filosofioista, antroposofiasta ja teosofiasta.
  • "Rauhanliikkeessä ei ole enää poweria"

Kirjasta piirtyy myös kuva nousevista ja hiipuvista kansalaisjärjestöistä, jotka tavallaan toimivat ajattelua ja keskustelua muokkaavina uudisraivaajina. Aluksi ajattelua pidetään radikaalina - ajattelu kohtaa vastustamista ja asetelma hetkeksi polarisoituu ja nähdään radikaalimpaa toimintaa. Harvat järjestöt kestävät radikaaleina pitkään, koska vähitellen järkevä osa järjestöjen viestistä sulautuu yhteiskuntaan. Samalla järjestöjen voimasta katoaa osa, kun suuri yleisö katsoo keskustelun tasapainottuneen.

Kirja vahvistaa käsitystäni siitä, että nykyisen ympäristö- ja vihreän liikkeen synnyssä sulautui erittäin moninaisia ajatusvirtoja yhteen. Näillä vaihtoehto-ajatusvirroilla oli vähän yhteisiä tekijöitä. Mikäli näitä kaikkia aatevirtoja kuvaa sanalla ympäristö, ei sanalle jää alkuperäistä sisältöä. Sama huomio esitettiin myös kirjoissa (Madrigal) ja (Linkola).

Opin kirjasta yhteiskuntamme ajatusvirroista sekä yksilöiden, kansalaisjärjestöjen että koko maan tasolla.

Kirjassa on myös kiinnostava huomio monitahoisen 1960-luvun rauhanliikkeen typistymisestä yhden asian ydinaseiden vastaiseksi liikkeeksi 1980-luvulla. Kun pelko ydinaseiden aiheuttamaa maailmanloppua kohtaan lopahti, otti sademetsien tuhoutuminen monen mielessä huolenaiheen paikan.

Kirjassa äänessä ovat 1960-1990-lukujen vaihtoehtoliikkeiden edustajat itse sekä aiheen tutkijat kuten Juha Olavinen, Pekka Sauri, Raimo Laakia, Tuula Heima-Tirkkonen, Eeva Jäntti, Tuula Juurikka, Alje Merenmies, Lena Björklund, Osmo Kuusi, Juhani Tenhunen, Juha-Pekka Heiskanen, Erkki Pirtola, Jan Kunnas, Sari Kuvaja, Olli Tammilehto, Ella Korhonen, Laura Lodenius, Thomas Wallgren, Maiju Kaajakari, Elisa Pelkonen, Tove Selin, Raili Mykkänen, Jyrki Pölkki, Ville Lähde, Salla Tuomivaara, Oras Tynkkynen, Seija Saari, Tarja Kallio-Tamminen, Tapio Tamminen, Maiju Kaajakari, Tapio Tamminen, Pentti Malaska ja Aleksi Neuvonen.

Kommentit